Olen aluksi huvittuneena, sittemmin järkyttyneenä seurannut keskustelua, joka vallitsee puolueessa tällä hetkellä. Vasemmistoliiton piirissä näyttää selvästi olevan tahoja, jotka ottavat toimintatapoihinsa mallia Stalinin Neuvostoliitosta tai 1970-luvun hurjista järjestösotavuosista meillä Suomessa. Viimeisin esimerkki on ryöpytys, jonka kohteeksi Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio on joutunut, koska julkesi arvostella pääkirjoituksessaan puolueen puheenjohtajaa ja hänen toimintamallejansa. Puolue, joka haluaa antaa itsestään suvaitsevaisen, solidaarisen ja avoimen kuvan, näyttäytyy ainakin allekirjoittaneen silmissä todella oudossa valossa näin toimiessaan.

Onko todellakin niin, että Vasemmistoliitossa ollaan menossa kohti yhden totuuden tietä? Tällä tiellä ei paljoa kritiikkiä tai kehitysajatuksia suvaita, päinvastoin tällaisten esittäjiä on lupa haukkua, tuomita ja moittia aivan julkisesti. Ollaanpa itse asiassa menty niin pitkälle, että puoluevaltuuston puheenjohtaja pääsee julkisuuteen sillä, että uhoaa Raution kirjoittelun loppumisella.

Viime aikoina suurimman ryöpytyksen kohteena olleet Rautio ja SAK:n Pekka Ahmavaara ovat aiheesta olleet huolissaan puolueen linjasta ja sen tulevaisuudesta. Jos nyt ajamme itsemme lopullisesti pimentoon ja oppositioon muutenkin kuin eduskunnassa, tie tulee olemaan tuhoisa.

Kaikki tämä voidaan tietenkin "lakaista maton alle" ja toimia kuin kaikki olisi paremmin kuin hyvin. Lisäksi erilaisten ajatuksien tukahduttamisella ja joka suuntaan sillat polttamisella saadaan aikaan jotakin, jonka lopputulosta en uskalla edes ajatella.

Ensi keväänä on Turussa puoluekokous. Toivon hartaasti, että silloin olisi rohkeutta keskustella muustakin kuin yhden totuuden tiestä.